Polku tuo,
kapea ja raihnainen,
kasvaa umpeen,
vuosi vuojelta.
Kulkijat kaikonneet,
elämäänsä hävinneet,
maisemat nää
unohtaneet.
Kävelen,
katselen ympärilleni,
nuokin kivet tuolla,
pienenä näytti
niin isoilta,
nyt ennää
vanhoilta,
niin kuin minäkin.
Vuojet vierii,
elämän lanka
lyhenee hetki hetkeltä,
vieläkö kerkiän
näyttää Siulle rakkauteni.
Rakas,
kyllä mie kerkiän.
RAKASTAN SINNUU MARI!