Joskus
sitä miettii
illan hämärissä,
että
miten kauan
pittääkään
yksin
katella
tähtiä taivaan
sanomatta sanaakaan?
🙂
Ei näy
tähdenlentoa,
ei kuutakaan,
kelle kertoisi,
että
nyt tarviisin
olkapään,
mihin nojata,
missä olla vaan,
sanomatta
sanaakaan.
🙂
Siinä hetkessä
sitä
hilijaa
nyyhkäisee,
poskelle valuneen
kyyneleen
pois pyyhkäisee,
sanomatta sanaakaan.
🙂
Ken
tietää
tunteen,
mistä nyt
kirjoitan,
ymmärtää,
miltä tuntuu
istua pimeässä
marraskuun illassa
ihan yksin
sanomatta sanaakaan.
🙂
RAKASTAN SINNUU MARI!
🙂