Joskus
sitä miettii
illan hämärissä,
että
miten kauan
pittääkään
yksin
katella
tähtiä taivaan
sanomatta sanaakaan?
Ei näy
tähdenlentoa,
ei kuutakaan,
kelle kertoisi,
että
nyt tarviisin
olkapään,
mihin nojata,
missä olla vaan,
sanomatta
sanaakaan.
Siinä hetkessä
sitä
hilijaa
nyyhkäisee,
poskelle valuneen
kyyneleen
pois pyyhkäisee,
sanomatta sanaakaan.
Ken
tietää
tunteen,
mistä nyt
kirjoitan,
ymmärtää,
miltä tuntuu
istua pimeässä
marraskuun illassa
ihan yksin
sanomatta sanaakaan.
RAKASTAN SINNUU MARI!